Kyyneleeni virtaavat silmistäni, ne kristallivirtaan uppoaa, tunnen niin kuin minäkin uppoaisin siihen kokonaan.

En tiedä miksi, taas näin kävikään, kun kaunein asia elämästäni minulta vietiin, hänet hengiltä riistettiin.

Rakkahani, jota silmilläni hyväillen katsella halusin, tuntea häntä syvemmin yhä enemmän päivittäin ja oppia hänestä kenties aina jotakin uutta.

Kuin kaunein kukkaseni juuriltaan reväistiin, parhaimpana elonpäivänä, kukkivampana aikana.

Aurinko paistoi kasvoihisi aina, hymysi tarttui silmistäsi minuunkin. Hiuksiesi tuoksu tuulessa, juoksimme kesän keskellä kuumuutta pakoon yhdessä laineiden lomaan.

Ikuinen kesä kanssasi, kuin huumaavaa viiniä oli rakkautesi, olin rakkaudesta sairas.

Rakkauteni on minulta viety, ikuisuuden maahan. Kauneimmat laulut ja runot syntyvät tästä särkyneestä sydämestäni ja luopumisen tuskastani.

Ei lopu lintujen liverrys tähän, eikä kukkaniittyjen kukkien tanssi. Sillä sinusta ne muistuttaa, minua alati, kuten auringon paiste, joka kuivattaa kyyneleeni ja valaisee ja paikkaa särkyneen sydämeni.

Miksi he, jotka valaisevat kaikkein kirkkaimmin, kuin aurinko, kuu ja tähdet, viedään ensimmäisinä?

Onko se niin, että he kaikki rakkaudessaan ovat jo valmiina lähtemään ja hyvästellen jättämään tämän maailman pisaran verran paremmaksi paikaksi meidän olla, elää ja liikkua.