Kaarlo Ja Kerttu is a song in Finnish
Nyt aion minä laulella
kahdesta nuorukaisesta
kun rakkauden takia
on tullut kahden kuolema
ol saksalainen maalari
mahtava taiteen sankari
Kaarlo hän oli nimeltään
kaunis ja nuori iältään
Kaarlo oli jäänyt orvoksi
vanhemmilta pieneksi
hän asui setänsä talossa
ja harjoitteli taidetta
setänsä tytär ainoa
kaunis kuin kukka kedolla
Kerttu hän oli nimeltään
seitsemäntoista iältään
ja nuorukaisten rinnassa
rakkaus syttyi palamaan
että he liiton solmivat
sydämet yhteen sulkivat
se päivä oli ihana
kun Elben virran rannalla
Kaarlo ja Kerttu käveli
ja onnestansa uneksi
se päivä oli todella
niin juhlallista laatua
kun Kaarlo kultasormuksen
sai painaa Kertun sormehen
he valan kalliin vannoivat
nimessä pyhän taivahan
niin ettei heitä erota
elämä eikä kuolema
näin Kaarlo sanoi Kertulle
viattomalle neidolle:
”oi minun oma Kerttuni
mun osani mun onneni”
”sinua tahdon rakastaa
ja sinut aina omistaa
sen Elben virta vahvistaa
ja taivaan tähdet todistaa”
pois Kaarlo kauas matkusti
ja opintojaan harjoitti
vaan Kerttu yksin huokaili
ja Kaarloansa kaipaili
mut oli Kaarlo kokonaan
jo unhottanut valansa
ei enää tule kirjettä
Kertulle hältä yhtäkään
nyt Kertun suru eneni
kun isä hälle saneli:
”sullon jo uusi sulhanen
poika nuori ja iloinen”
kaino kun oli luonteensa
ei voinut mitään vastata
niin uusi liitto solmittiin
vaan vanhaa neito kaipasi
hääpäivä oli huomenna
kun Elben virran rannalla
taas Kerttu yksin huokaili
ja Kaarloansa kaipaili
”oi olisinko pettäjä
vaikka mun jätti ystävä
hänet minä tahdon omistaa
en elossa vaan kuolossa”
hän näki myös sen lehmuksen
ja muisti kun sen siimekseen
hän Kaarlon kanssa istahti
ja pyhän liiton vahvisti
silmänsä melkein musteni
kun valaansa hän muisteli
”oi menisinkö toiselle
kun lupasin jo Kaarlolle”
puistossa Kerttu käveli
sillalla siellä asteli
sillalta jokeen hyppäsi
niin aallot neidon hautasi
niin Kerttu päätti päivänsä
täten hän vietti häitänsä
sen teki Kaarlon kavaluus
sydämens häijy viekkaus
kun Kaarlo vihdoin palasi
kuolleena Kertun kohtasi
vaan ei hän siitä välitä
kun sydän on niin kylmänä
ei se häntä liikuta
sydän kun kivikovana
iloja rupesi etsimään
ja irstaisesti elämään
oli taas ilta ihana
kun Kaarlo käveli katuja
muistellen ilopaikkoja
ja hupaisia seuroja
hämmästys Kaarlon valtasi
kun kaulassaan hän huomasi
ne kylmät käsivarret vaan
ristissä kädet rinnalla
hän näki myös sen sormuksen
jonka kerran antoi Kertulle
voi koston suurta kovuutta!
voi Kertun uskollisuutta!
ne kädet halasi Kaarloa
viel useitakin kertoja
eräässä tanssisalissa
ne kuristivat uhrinsa
nyt laulunikin lopetan
ja teitä vielä varoitan
oi älkää ketään pettäkö
ja surun valtaan jättäkö